Istuskelen kahvilassa vilkkaan kadun varrella. Juon kahviani ja katselen perussuomalaista ihmisvilinää eli toisin sanoen toinen toistaan happamampia, ärtyneempiä ja kireämpiä puunaamoja. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa? Yritän etsiä heistä jotain positiivista, mutta turhaan. Koko porukka tuntuu nauttineen aimo annoksen hapanta virtsaa heti aamumurojensa kyytipoikana. Näkemästäni hieman tuohtuneena minut valtaa halu heittää paskaa jonkun naamaan, mutta se olisi kovin mielikuvituksetonta. Mieleeni tulee idea radio-ohjattavasta lentokoneesta, jossa itse lentokone on muovattu limaisesta ulosteesta.
Katu on täynnä varteenotettavia kamikazeuhreja. Valitsen uhrikseni kuitenkin popliinitakkisen elähtäneen kantturan. Ämmän ulkoinen habitus kertoo liiankin selvästi hänen työskentelevän vero- tai sosiaalivirastossa. "Hei anteeksi rouva, katsokaa taaksenne!" Ja samassa tämä haiseva hävittäjä iskeytyy keskelle hänen valmiiksi puolimätää naamaansa sellaisella voimalla, että osa pökäleestä leviää viereisten hapannaamojen iloksi. Huudan hänelle nauraen: "eat shit fuck face!!" Tunnen mitä suurinta mielihyvää, kun täti pyyhkii paskakyyneleitä herahtaneesta naamastaan eikä ollenkaan ymmärrä, että mikä häneen on iskenyt. Vieressä tulilinjalla ollut läski "herrasmies" oksentaa halvoille lakerikengilleen ja mulkoilee tanttaa syyttävästi. Taustalla ryhmä teinejä nauraa kippurassa, jolloin "herrasmies" luulee teinejen olevan kakkakepposen takana. Hän marssii määrätietoisesti heitä kohti paskainen nyrkki ilmassa viuhuen.
Siemaisen kulauksen kahvistani ja hykertelen mielikuvalle. Huomaan uppoavani uudestaan saman teeman syövereihin. Näen silmissäni, miten seuraava kone lähestyy linja-autopysäkillä seisoskelevia pahaa-aavistamattomia uhreja. Ensimmäinen lentopaska kimpoaa tanakan kaljun hikisestä marmorikuulasta suoraan jonkun lähiöäidin kusenpolttamiin hiuksiin. Ihmiset alkavat kirkua, jolloin taitava ohjaaja tekee näyttävän pakkolaskun suoraan hysteerisen "kirjastotädin" nielurisoihin. Paskalla on kumma vaikutus saada muuten niin vetelät nahjukset liikkelle.
Juon kahvini loppuun ja kiitän tarjoilijaa leveästi hymyillen. Poistun kahvilasta ihmisvilinään ja katson vaistomaisesti taivaalle. Reitti selvä. Huomaan sietäväni kanssaihmisiä taas paljon paremmin. Kävelen eteenpäin ja huomaan pettyväni, ettei nämä paskaiskut kohdistuneet eduskuntatalon väkeen. Aina ei voi kuitenkaan voittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti