Olen pitänyt hiljaiseloa, sillä minua ei yksinkertaisesti ole kiinnostanut jakaa ensiluokkaista elämääni teidän työläisten ja muun rahvaan kanssa. Nyt kuitenkin on luvassa helmiä teille sioille, joten nauttikaahan taas laskistanne tämän äärellä.

Kuljetusvastaavani Paulus soitti minulle aamulla ja kertoi, ettei voi viedä kauppakassiani katsastukseen, sillä hän on kuulemma sairastunut. Tuo kivesleukainen suoveukko kertoi altistuneensa Afrikan-reissullaan tsetsekärpäselle ja saaneensa unitaudin.
Tuo lahon raiskaama tupajumi väitti saaneensa loistartunnan, mutta ainut loinen tässä tarinassa on kuitenkin Paulus itse. Kunnollista palvelusväkeä on nykyään mahdotonta löytää.

Paulus kertoi puhelimessa, että auto piti katsastaa viimeistään tänään, ja käytti röyhkeästi sairastumistaan verukkeena, ettei muka voisi hoitaa tuota katsastustapahtumaa.
Miten hän julkeaa? Vuodessa on 365 päivää aikaa sairastua, ja hän sairastui silkkaa itsekkyyttään ja typeryyttään juuri tänään.
Afrikka on täynnä kauniita naisia, ja silti mies sekaantuu mieluummin kärpäseen kuin heihin.
Kyllä, Paulus on järjiltään – hänet pitää ehdottomasti erottaa. Moisilla pervoilla ei ole sijaa minun palkkalistoillani.

Ymmärtäähän sen toki, että Pauluksen kaltaisen tallukan varustus riittää juuri ja juuri kärpäselle, joten onhan tuossa toki tiettyä logiikkaa.
Kaikilla ei tietenkään voi olla samanlaista huippuunsa viritettyä instrumenttia kuin itselläni. Työväen keskinkertaisuus näkyy kaikilla osa-alueilla – keskinkertainen on keskinkertaista, eihän siitä mihinkään pääse.
Minun palkkalistoiltani tämä perverssi kärpästen herra saa kyllä poistua. En siedä tämän kaltaista sairasta toimintaa ja vielä vähemmän sitä, että työtehtävät jätetään tekemättä seksin ja intohimon takia. Taidan ostaa miehelle läksiäislahjaksi laatikollisen kärpäspaperia – olenhan hyväntekijä vailla vertaa.

Ei siinä muu auttanut – itse oli tämäkin homma tehtävä. Hyppäsin vaatimattomaan autooni, joka on muuten Ferrari 812 Superfast ja ajoin kohti katsastuskonttoria.
Konttori oli itsessään niin masentavan ja keskiluokkaisen näköinen paikka, että minun oli tehtävä parkkipaikalla muutama donitsi autoni kanssa, jotta saimme edes hieman säpinää tähän paikkaan, jonka pihalla löyhkäsi oksettavasti työväenluokan rahvaan keskinkertaisuus.
Minä en kuulunut tällaiseen ympäristöön ollenkaan, mutta päätin nyt kuitenkin osoittaa näille haalaripelleille, että voin alentua myös tekemään tällaisia palvelusväen hommia – minä, joka en tunnetusti ole mitenkään turhan pikkumainen.

Päästyäni sisään konttorille, vastaan tuli joku öljyisiin haalareihin pukeutunut hikisen pönäkkä pätkä. Miehen ulkoinen olemus kertoi hänen syöneen lounaaksi ylitäyteen pumpatun jumppapallon, sillä miehen vatsanahka oli revetä liitoksistaan miehen haalareiden alla.

"Sinäkö tuossa pihalla äsken revitit sitä Lamborghinia?"

– "En todellakaan, etkö sinä paukapää erota Ferraria Lamborghinista? Taitaa olla parempi, että sinä keskityt nyt vain ihan niihin sinun itsesi tasoisten autoihin, kuten Ladoihin, Toyotoihin ja Daihatsuihin, joilla kaltaisesi duunarit taittavat säälittäviä työmatkojaan, päästäkseen pyörittämään näitä yhteiskunnan koneiston alimpia rattaita.
Minä suosittelisin sinulle polkupyörää. Olet näköjään aloittanutkin kuntoilun, mutta kuulehan rakas ystäväni: eihän niitä jumppapalloja kuulu syödä, vaan niillä rehkitään ulkoisesti." – Totesin kiukkuiselle ukolle välinpitämättömästi.

Oli kerrassaan omituista, ettei tällainen vahakasvoinen pökkelö tajunnut jumppapallojen mekaniikkaa, sillä jopa minä tiedän, miten niitä käytetään – vaikken itse toki sellaisia käytäkään.
Kuntoilutarpeen iskiessä minulla on henkilökuntaa sitäkin varten. Esimerkiksi Paulus joutaisi hyvin nyt polkemaan hieman kuntopyörää puolestani, täytyyhän miehen nyt tehdä jotain vastineeksi palkalleen.

– "Annakin olla viimeinen kerta, kun teet tuollaista täällä. Seuraavalla kerralla kutsun poliisit paikalle!" – karjui ukko ja yritti olla vakuuttava.
Miten tuollainen talipullistuma kuvitteli vakuuttavansa möykällään yhtään ketään? Mieshän oli kuin suoraan jostain huonosta sketsistä.

Naurahdin miehelle päin naamaa ja totesin, ettei minulla ole aikaa tällaisiin sirkushuveihin, joissa koulutetut apinat yrittävät viihdyttää yleisöä. Heitin Ferrarini avaimet miehen eteen ja käskin hänen tehdä työnsä, josta hänelle jonkinlaista avustusta kai maksetaan.

Katsastusmies sieppasi raivoisan näköisenä avaimeni ja lähti pihalle kohti vaatimatonta koslaani. Hän oli juuri avaamassa auton oven, kun huusin hänelle: "Hei traanirulla, odotapa hieman."

Riuhtaisin yhdellä sujuvalla vedolla konttorin puolelta ikkunaverhon alas ja taittelin sen kainalooni. Kävelin verhoineni katsastusmiehen luokse ja avasin itse autoni oven. Ennen kuin päästin ukon autooni, asettelin verhon etupenkille ja totesin ihralouhokselle: "Et kai kuvittelekaan, että saisit istua käärmeennahkapenkilleni noilla vaseliinin, masennuksen ja keskinkertaisuuden hajuisilla haalareillasi? Etkö ymmärrä, että joudun viemään muutenkin auton vierailusi jälkeen vähintään verhoilun vaihtoon? En halua, että autossani löyhkää jatkossa kaltaisesi mitättömyys?"

Puna katsastusmiehen kasvoilla kohosi ja hän oli silminnähden raivoissaan, mutta istui kuitenkin sanaakaan sanomatta katsastuskonttorin verholle.

Saatuaan moottorin käyntiin hän tokaisi riemuissaan: "Ahaa, täällähän palaa jarrujärjestelmän vikavalo, tämähän on varma hylky."

"Mitä! Tätä se on, kun kaltaisesi Subarumies pääsee oikeaan autoon sisälle – se pitää kateuspäissään heti särkeä!
 Ulos autosta ja sassiin,  jumalauta sinä senkin punaniska! Anna kun katson itse, mikä tässä on vialla. Sinun kaltaisesi moukka ei vain ymmärrä näin laadukkaiden autojen päälle!" – huusin miehelle.

Voitonriemuinen katsastusmies teki tilaa, ja minä astuin sisään. Ja totta tosiaan – mittaristossa paloi jarrujärjestelmän merkkivalo. Tätä tuo torakka tulisi vielä katumaan. Valutin ratille pikaliimaa miehen räplätessä katsastuslaitettaan ja sujautin penkille pitkäpiikkisen nastan.

"Onko nyt joku aprillipäivä? Eihän siellä mikään pala", totesin ukolle, joka näytti hämmentyneeltä. Katsastusmies tarttui kaksin käsin rattiin ja istui penkille – saaden nastan kantaa myöden perseeseensä.

Nautin suunnattomasti, kun tämä rasvaa tihkuva pekonimies ulisi tuskissaan ja yritti riuhtoa käsiään irti ratista.

"Mitä sinä nyt öliset siinä? Teehän työsi, jotta pääsen juomaan muistikuvan sinusta jollain laatuviskillä pois mieleni uumenista. Tuollaista pystyyn lahonnutta pökkelöä en todellakaan halua muistaa enää huomenna."

Katsastusmies ulvoi tuskissaan, nasta syvällä pakarassa ja kädet liimattuina rattiin. Hän kerjäsi minua repimään piikin perseestään. Totesin hänelle rauhallisesti:

"Ne on kuule vähän toisenlaiset miehet, jotka innostuvat miesten karvaisista perseistä. Jokainen kukka kukkii toki tavallaan, mutta minulle sinun ei kyllä kannata tuota perääsi tyrkyttää. Ainut piikki lihassa olet tässä sinä itse. Aloit ilakoida jostain vikavalosta, vaikka tiesit hyvin, että kyseessä ei ole mikään muu kuin sateisen päivän aiheuttama kosteushäiriö. Itku pitkästä ilosta, senkin valtoimenaan hyllyvä mötyskä."

Tässä kohtaa ajattelin pistää kaiken yhden kortin varaan ja sanoin tuskissaan hyllyvälle katsastusmiehelle:

"Sovitaanko nyt vaikka niin, että minä en tee sinusta rikosilmoitusta siitä, että yritit varastaa asiakkaan auton, ja sinä puolestasi rastitat paperiin, että auto meni moitteettomasti katsastuksesta läpi?"

"Ei ikinä! Tämä kosla ei tule menemään ikinä läpi, siitä minä pidän huolen!" Ukko ulisi kivusta, mutta minä vain levittelin käsiäni ja tartuin puhelimeeni ja totesin:
" Sitten sinulla on nyt viimeinen mahdollisuus poistua autostani, en salli sinun istuvan siellä enää hetkeäkään.
Ymmärrätkö tollo, että tämä muuttuu nyt luvattomaksi käyttöönotoksi jos et poistu autosta tällä sekunnilla?"

Katsastusmies yritti riuhtoa itsesään autosta ulos ja nasta tietenkin syvällä perseessään, onnistumatta missään muussa, kuin itsensä satuttamisessa entistäkin enemmän.

"Selvä. Soitetaan sitten virkavalta paikalle. Heidän kanssaan minulla on erittäin hyvät välit. Sinä kaivat nyt ukko omaa kuoppaasi."
Heitin miehen syliin kaikenlaista painavaa  irtainta ja nasta tuntui uppoavan entistäkin syvemmälle, luultavasti ihan luuhun saakka.

Mies huokaisi tuskaisen näköisenä syvään ja totesi: " Hyvä on, sinä voitit, saat leimasi, kunhan autat minut pois tästä."

"Kättä päälle?" – virnistin. Hän katsoi minua kuin sadistista hirviötä, mutta nyökkäsi.

Minä olen aina sanani mittainen mies. Tartuin ensin äijän oikeaan ranteeseen ja riuhtaisin sen ratista irti. Kämmennahkaa jäi ratin pintaan ihan huomattava määrä ja ukko rääkäisi kivusta.
Sama käsittely  vasemmalle kädelle, josta irtosi vielä suuremmat nahkariekaleet ratin toiselle puolelle. En voinut olla hymyilemättä – Tunsin itseni suureksi intiaanisoturiksi, he toki keräsivät voitonmerkkinä päänahkoja, minulla oli ratissa kämmennahkaa, mutta nahkaa, kuin nahkaa, itse muisto tapahtumasta on tärkein.

Päätin, että vaihdatan ensitilassa autoni ratin, ja tämä vanha käsinahkaratti päätyy trophy-huoneeseeni kartanon takkahuoneeseen. Oiva paikka tälle ratille olisi täytetyn sarvikuonon yläpuolella. Tuon sarvikuonon ampuminen tuo edelleen kauniita muistoja mieleeni.

Katsastusmies piti sanansa ja päästi autoni katsastuksesta läpi. Hän ei kuulemma tehnyt sitä minun vuokseni vaan täysin itsensä vuoksi. Mies kertoi, ettei halunnut nähdä minua jälkitarkastuksessa.

Minä olen äärimmäisen tunteellinen ja empaattinen mies ja tunsin aitoa katumusta katsastusmiehen kaltoinkohtelusta. Pyysin häneltä anteeksi kaikkea ikävää, jota hän oli vuokseni joutunut kokemaan. Kerroin hänelle, miten minulla oli ollut huono aamu: Olin juuri kuullut, ettei anoppini ollutkaan kuolemassa syöpäänsä, vaikka merkit olivat olleet varsin suotuisat siihen suuntaan. 
Kerroin haluavani hyvittää kaiken jahdillani ja lupasin kestitä miestä kuin kuningasta, jos hän vain antaisi minulle anteeksi.
Kerroin katuvani ja menneeni täysin liian pitkälle. Katsastusmies oli ymmärtäväinen ja leppyi.
Mies otti kutsuni  kiitollisena vastaan, joten sovimme tapaavamme satamassa miehen työpäivän jälkeen.
Kättelimme lopuksi ja puristin miehen ratin runtelemaa kättä kolminkertaisella voimalla, jolla yleensä kättelen.

Päivä kului nopeasti, eikä aikaakaan, kun H-hetki oli jo käsillä, ja tämä pökkelö pönötti satamassa mauttomassa Seppälän-puvussaan.
Tervehdin uutta ystävääni ja matkamme jatkui kohti vaatimatonta jahtiani, vuoden 2024 Oceanco Y 1050:tä.
Eihän se nyt  todellakaan mikään kummoinen ole, mutta olen sitä mieltä, että nousukkaat ne jahdeillaan pröystäilevät. Minulle riittää hyvin tuollainen alle 300 miljoonan euron  purkki.

Katsastusmies katseli häkeltyneenä jollaani, kuin se olisi jotenkin muutakin kuin arkinen pikkukippo. Hänen leukansa loksahtivat auki, eikä mies tuntunut saavan sanaa suustaan.
– Mitä nyt, tokaisin lakonisesti. Eikö jahtini vastaa odotuksiasi? En minä viitsi tällaiseen purkkiin tämän enempää panostaa, riittää kuitenkin omiin tarpeisiini varsin hyvin.

– Ei, kyse ei ole siitä. En ole ikinä ennen nähnyt tällaista luksusjahtia edes televisiossa. Onko tämä oikeasti sinun?

– Tietenkin se on minun, yksi pienimmistä, joita minulla on. Minulla on muutamia jahteja maailman merillä, jos joskus satun  tarvitsemaan majapaikkaa, niin ei tarvitse mennä rahvaan joukkoon hotelliin kärsimään kaikenlaisista junteista ja heidän sirottelemistaan torakoista, luteista ja ties mistä malluaisista.
Eihän sinulla muuten ole torakka- tai ludeyhdyskuntaa mukanasi? Kaltaisesi persvakomiehet ovat aina riski.
Ikinä ei tiedä, millaisia möyrijöitä kolikkoautomaattienne välissä kiemurtelee.

Katsastusaseman rasva-apina mulkaisi minua pahasti, muttei vastannut esittämääni kysymykseen. Seuraavaksi joimme tervetuliaismaljan, ja niitä seurasi malja jos toinenkin.
Olimme melko tukevassa humalassa alta aikayksikön.
Ajoin jahdin avomerelle ja kysyin vieraaltani, pitäisikö tämä savikiekkoammunnasta. Voisin hakea kiekonheittimen kannelle ja ison kasan savikiekkoja.
Puhuimme selkeästi samaa kieltä, sillä ukko väitti olevansa metsämies, ja haulikko on kuulemma hänelle kuin kädenjatke.
Hain siis tarvittavat välineet ja heitin vieraani käteen käsin kaiverretun Perazzi-haulikkoni, josta maksoin aikoinaan 440 000 Amerikan dollaria. Varsin näyttävä peli, vaikka itse sanonkin. Katsastusmiehen leuat loksahtivat auki, eikä hän taaskaan saanut sanaa suustaan, joten heitin ensimmäisen kiekon ilmaan. Äijä ei tuntunut edes näkevän sitä vaan tuijotti edelleen epäuskoisena kuularuiskuani.

– Mitä helvettiä? Et edes yrittänyt ampua kiekkoa. Sinun takiasi kallis savikiekko meni täysin hukkaan, saisit sukeltaa sen merestä. En voi sietää tuhlaamista! – karjuin äijälle, ja hän havahtui haaveistaan takaisin elävien joukkoon.
Hän oli juuri sanomassa jotain, mutta ajattelin, että puheet on nyt pidetty ja tempaisin toisen kiekon taivaalle, ja mies ampui sen säpäleiksi.
Ammuimme kiekkoja tovin, välillä kurkkuamme kostuttaen, kunnes totesin katsastusmiehelle:
– Se on kuules mukavaa puuhaa tämä kiekkojen ammunta, mutta valitettavasti aika rahvaanomaista. Minulla on lääke siihenkin – totesin aurinkoisesti vieraalleni.

Heitin koko ison pahvilaatikollisen kiekkoja mereen ja poistuin kannen alle. Toin takaisin tullessani mukanani 50 kappaletta 24 karaatin kultaista tasseistani, jotka kuuluivat jahdin teeastiastoon.
Näillä homma on vähemmän junttia ja rahvaanomaista.
Vieraani nauroi makeasti ja luuli, että kyseessä olisi vitsi, joten näytin hänelle lautasta lähempää ja käskin hänen kiinnittämään leimoihin erityistä huomiota.
Ukon leuat loksahtivat jälleen auki, ja aloin miettiä, onko vieraani vajaamielinen tai muuten yksinkertainen. Miten kukaan jaksaa uudestaan ja uudestaan reagoida tuolla tavoin arkisiin esineisiin, kuten lautasiin?

Otimme pari paukkua, ja heitin ensimmäisen lautasen heittimeen ja sinkosin sen taivaalle. Katsastusmies jähmettyi paikalleen, eikä ollut uskoa todeksi sitä, mitä oli juuri todistanut.
– Saatana! Taasko tuhlaat omaisuuttani, ammu nyt jumalauta, ettei kultaa lennä mereen ihan turhaan! – karjuin ukolle ja riuhtaisin haulikon hänen kädestään.

Seuraava kultavati lensi taivaalle, ja ammuin sitä kohden, mutten osunut. Seuraavan kiekon kanssa kävi samoin, ja kolmannenkin hudin jälkeen totesin, ettei haulikko tunnu olevan kunnossa. Niin siinä käy, kun antaa rahvaan koskea parempiin tuotteisiin.
Mokoma paska-Midas sai hienon haulikkoni muuttumaan paskaksi vain yhdellä kosketuksella.
Totesin: – Tässä on jyvä vinossa, minä en koskaan ammu ohi – ja nakkasin vähäeleisesti haulikon mereen.

Katsastusmies katseli kauhistuneena haulikon perään ja aikoi selkeästi itse hypätä mereen hakemaan sitä.
Otin ukkoa niskasta kiinni ja totesin, että kyseisellä paikalla on 15–20 metriä vettä. Jos hän haluaa sinne sukeltaa, niin kaikin mokomin, autan häntä mieluusti kiinnittämällä hänen nilkkansa käsiraudoilla betoniporsaaseen ja viskaan yhdistelmän laidan yli.
Suivaantuneena miehen reaktiosta viskoin käsin loput tassit mereen ja totesin niiden kuuluvan jatkossa Ahdin teeastiastoon.

Katsastusmies oli järkyttynyt ja ehkä jopa kauhuissaan. Hänen moraalisaarnansa ja holhoamisensa alkoi muistuttaa anoppini puheita, joten miehen seura ei ollut enää millään tavoin miellyttävää.
Päätin siis, että nyt on aika lähteä rantaan.
Hyppäsin ruoriin ja painoin kaasun pohjaan. Jahtini nieli aaltoja kuin unelma, ja annoin polttoaineen palaa.
Pienen arviointivirheen seurauksena törmäsin hieman merimerkkiinkin siinä samassa, mutta se ei menoa haitannut. Jonkun kateellisen nilviäisen elämää merimerkkiepisodi oli selkeästi haitannut, sillä näin kaukaa lähestyvän poliisiveneen.
Poliisilla oli kurssi kohti minun paattiani, ja tajusin olevani niin humalassa, ettei tästä  enää pienillä sakoilla selvittäisi, jos käry kävisi.
Huikkasin siis vieraalleni: – Minulla on hirveä kusihätä, ota sinä ruori ja pidä kompassin mukaan tämä kurssi, niin käyn vessassa.
Vieraani otti ruorin mielellään, eikä huomannut lähestyvää poliisivenettä ollenkaan. Lähdin siis hykerrellen kannen alle.

Ei aikaakaan, kun jahdin kierrokset putosivat tyhjäkäynnille ja hetkeä tämän jälkeen pari konstaapelia astui kannelle. Minä tulin kannelle muka juuri heränneenä ja haukottelin.

– Mitä helvettiä? -huusin pelokkaan näköiselle katsastusmiehelle. Olin ruokalevolla sillä välin, kun kapteenini on lentänyt helikopterilla maihin hakemassa lisää kaviaaria alukselle – ja tämä limanuljaska käytti heti tilaisuuden hyväkseen. Nytkö varastit jo veneenikin? Eikö se aiempi autovarkaus riittänyt?

Katsastusmies katsoi minua epäuskoisena ja yritti änkyttää tapahtumien kulkua poliisille. Hän kertoi savikiekoista, kultaisista tasseista ja kaiverretuista haulikoista, ja poliisit katselivat epäuskoisen huvittuneina toisiaan.

– Ymmärrätkö ollenkaan, miten älyttömältä juttusi kuulostavat? Sinä taidat kärsiä mielenterveysongelmista tai ainakin juoppohulluudesta- totesin  trasselipojalle ja vinkkasin samalla poliiseille:
-Viekää konstaapelit tämä ruorijuoppo ja venevaras hoitoon täältä. Minä sitten inhoan ruorijuoppoja.

Poliisi totesi, että voin olla huoleti – Tätä miestä tullaan rankaisemaan raskaimman mukaan, hänen syntilistansa on sen verran suuri.

Katselimme samalla, miten merikapteeniksi naamioitunut helikopterilentäjäni laskeutui jahtini kannelle. Hälytin hänet tietysti vessareissuni aikana puhelimellani. Nyt olimme sujut katsastusmiehen kanssa, jota raahattiin jo kohti poliisivenettä.
Ehkä tämä urpo oppii jatkossa sekaantumaan vain kaltaistensa asioihin,  Tämä olkoon häelle oppituntina siitä, miten jokaisen tulee painia sarjassaan.